Luin Liisa Keltikangas-Järvisen kirjan Itsekkyyden aika – Miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme sai meidät voimaan pahoin (2026). Sain siitä inspiraation kirjoittaa ajatuksiani kokonaiseksi blogikirjoitukseksi.
Puhumme työelämässä hyvinvoinnista, palautumisesta, omista rajoista ja tunteiden huomioimisesta. Se on monella tavalla hyvä asia. On tärkeää, että ihmiset uskaltavat puhua jaksamisestaan ja pitää huolta itsestään.
Ainakin median kirjoittelun perusteella kuitenkin koen, että pahoinvointi vain lisääntyy. Hyvinvointiin panostetaan monella tavalla, mutta työuupumus lisääntyy vai puhutaanko siitä vain enemmän? Yksinäisyys, mielenterveyden haasteet ja emotionaalinen pahoinvointi ovat päivän sana, vaikka hyvinvointipalveluita syntyy kuin sieniä sateella.
Kaikki vaikuttaa kaikkeen, mutta maailma tuntuu pyörivän liikaa yksilön ympärillä.
Hyvinvointia suoritetaan
Nykyihmisellä ei ole enää vain oikeus voida hyvin, vaan siitä on tullut ikään kuin velvollisuus. Meidän pitäisi jatkuvasti huolehtia omasta jaksamisestamme, tunnistaa tunteemme, kehittää itseämme, palautua oikein, tehdä merkityksellisiä valintoja ja rakentaa oman näköistä elämää.
Ajatus kuulostaa hyvältä, mutta sekin on yksi suorittamisen muoto. Ei ihme, jos riittämättömyyden tunne herää kaikessa mahdollisessa. Pitäisi olla tehokas mutta tasapainoinen, kunnianhimoinen mutta levollinen, sosiaalinen mutta rajansa tunteva. Aina voisi voida vähän paremmin, palautua vähän tehokkaammin tai tehdä itsensä kannalta parempia valintoja.
Jos ei jaksa, niin sitten on epäonnistunut.
Ajatus siitä, että “kaikki on mahdollista, kun tarpeeksi yrittää”, voi kannustamisen sijaan muuttua raskaaksi taakaksi. Jos onnistuminen nähdään vain tahdonvoimana, myös epäonnistuminen on henkilökohtaista.
Tunteet ovat toki tärkeitä
Puhumme työelämässä myös tunteista enemmän kuin ennen. Sekin on monella tavalla hyvä asia. Ongelmia syntyy kuitenkin silloin, jos kaikista tunteista tulee automaattisesti oikeutettuja.
Nykykulttuurissa korostuu helposti ajatus siitä, että oma kokemus määrittää totuuden. Loukkaantumisen herkkyys kasvaa, pettymysten sietäminen vaikeutuu ja ristiriidat koetaan henkilökohtaisina. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että palautteen antaminen ja vastaanottaminen on vaikeaa. Kaiken pitäisi tuntua hyvältä, turvalliselta ja omia tarpeita tukevilta. Työelämään kuuluu kuitenkin väistämättä myös erilaiset näkemykset ja pettymykset.
Tunteiden huomioiminen on tärkeää, mutta yhtä tärkeää on tunteiden säätely. Kaikkia tunnepurkauksia ei voi päästää ympäristöön sellaisenaan eikä kaikkea epämukavuutta voi poistaa.
Kiltteys uuvuttaa
Mielenkiintoista on myös se, että Keltikangas-Järvisen kirjassa puhuttiin kiltteydestä mielenterveyden riskitekijänä. Työyhteisöissä on aina ihmisiä, jotka joustavat, kuuntelevat, ylläpitävät hyvää tunnelmaa ja huolehtivat siitä, että asiat pysyvät kasassa. He kantavat vastuuta koko työyhteisöstä monella tavalla. Juuri nämä ihmiset väsyvät usein ensimmäisinä.
Kun kulttuuri korostaa jatkuvasti omia rajoja ja oman hyvinvoinnin suojelemista, yhteisöihin syntyy helposti epätasapaino. Osa kantaa vastuuta niin tunnetason asioista kuin muistakin töistä enemmän kuin muut. Ja toisaalta kaikki eivät kuormitu niistä yhtä paljon.
Työpaikoilla puhutaan paljon tehokkuudesta ja osaamisesta, harvemmin siitä näkymättömästä emotionaalisesta työstä, mitä monet tekevät päivittäin.
Mitä hyötyä minulle on ihmisistä?
Myös ihmissuhteet ovat muuttuneet. Verkostoituminen, henkilöbrändäys ja jatkuva somenäkyvyys ovat monelle arkipäivää. Niin työntekijöitä kuin johtoakin kannustetaan ryhtymään ajatusjohtajaksi – oli kirjoittaminen sitten vahvuus tai ei. Ihmisistä on tullut välineitä: kontakteja, mahdollisuuksia, hyötyjä tai haittoja.
Kohtaamisista katoaa helposti aitous, jos kaiken taustalla on ajatus siitä, mitä toinen voi minulle antaa. Olen kohdannut tällaisia tilanteita työtilaisuuksissa. Kerrankin eräs myyntitykki tuli esittäytymään reippaasti ja kysyi, mitä teen työkseni. Kun vastaus ei ollut johtotason tehtävä, hän kääntyi saman tien kannoillaan ja meni etsimään ilmeisesti hyödyllisempää ihmistä.
Mieleeni tulee myös toinen ristiriitainen ilmiö: toisaalta haetaan ulkoista hyväksyntää ja näkyvyyttä, toisaalta korostetaan sitä, ettei muiden mielipiteillä pitäisi olla merkitystä.
Yhteisöllisyys haurastuu
Ehkä suurin muutos näkyy yhteisöllisyyden katoamisessa. Kun yhteisiä arvoja ja tavoitteita ei ole, yhteisöt haurastuvat. Työelämässä tämä näkyy polarisaationa, vastakkainasetteluina ja vaikeutena sietää erilaisia näkemyksiä.
Nykykulttuuri korostaa yksilöllisyyttä, mutta samalla kontrolli toisia kohtaan lisääntyy. Etsimme samanmielisiä ihmisiä ympärillemme ja jaamme herkästi ihmiset “omiin” ja “ulkopuolisiin”. Erilaisuus ei ole enää välttämättä rikkaus vaan uhka. Valitettavasti tämä näkyy yhä selvemmin niin Yhdysvalloissa kuin Suomessakin.
Työyhteisö ei voi kuitenkaan rakentua pelkästään yksilön oikeuksien varaan. Meidän täytyy sietää keskeneräisyyttä, erilaisuutta ja epämukavuutta. Tarvitsemme yhteisiä tavoitteita ja vastuuta toisista ihmisistä.
Enemmän me, vähemmän minä?
Voidaksemme hyvin, tarvitsemme inhimillisyyttä ja empatiaa. Tarvitsemme yhteisöjä ja ylipäätään toisia ihmisiä, vastuun kantoa lähimmäisistä ja erilaisuuden ymmärtämistä. Ehkemme tarvitse niin paljon oman itsemme tarkkailua?
Ihmiselle on tärkeää kuulua johonkin yhteiseen.
Mihin sinä haluat kuulua?
***
Urasirkus julkaisee työelämään ja työnhakuun liittyvää sisältöä omilla nettisivuillaan, LinkedInissa, Facebookissa ja Instagramissa. Laita kanavat seurantaan, jos aihe kiinnostaa. Jos kaipaat henkilökohtaista sparrausta, ole ihmeessä yhteydessä tiina@urasirkus.fi, niin jutellaan voisiko yhteistyöstämme olla apua sinun tilanteeseesi.