Luin Emilia Kujalan Suorittajan mieli -kirjan, ja tämä teksti syntyi sen herättämistä ajatuksista ja ideoista. Kirja sai pohtimaan suorittamista kahdesta näkökulmasta: miksi suorittamisesta on tullut tapa rakentaa omaa arvoa ja miksi meidän on niin vaikea antaa itsellemme lupaa pysähtyä. Lepo tuntuu kuin ansaittavalta palkinnolta.
Nykypäivän tehokkuutta ja pärjäämistä ihannoivassa kulttuurissa suorittamista näkee jatkuvasti. Tunnistan sitä myös omassa toiminnassani, vaikka siihen ei liity pakonomaisuutta. Se on enemmänkin itselleni normaali tapa toimia, mikä sekin on oikeastaan aika pelottavaa. Suorittaminen ei edes tunnu suorittamiselta, kun siitä on tullut itselle elämäntapa.
Suorittaminen ei aina näytä kiireeltä
Suorittamiseen liitetään tehokkuus, kunnianhimo ja tavoitteellisuus. Se on myös tunnollisuutta, pärjäämistä ja ”kyllä minä hoidan vielä tämänkin” -asennetta.
Moni suorittaja näyttää täysin toimintakykyiseltä ja saa paljon aikaan. Siksi hän on usein ihailtukin henkilö. Korkean toimintakyvyn uupumusta tai masennusta on kuitenkin vaikea tunnistaa, usein myös itsessään. Olen kuullut jopa lääkärin pohtineen, että ”voiko ulkoisesti energinen ja aktiivinen henkilö olla masentunut”.
Suorittaminen ei ole vain oman pään sisällä syntyvä tarve. Se on inhimillinen selviytymiskeino, joka rakentaa turvan ja hallinnan tunnetta muuten epävarmassa maailmassa.
Suorittaminen on usein varhain opittu tapa saada hyväksyntää ja arvostusta. Jos on tottunut saamaan kiitosta erityisesti ahkeruudesta, pärjäämisestä ja tunnollisuudesta, voi aikuisenakin olla vaikea ajatella olevansa riittävä ilman jatkuvaa tekemistä. Oma arvo alkaa helposti rakentua sen varaan, mitä saa aikaan, eikä sen, kuka on ihmisenä.
”Sitten kun…”
Suorittajan elämä rakentuu helposti ”oman hyvinvoinnin” lykkäämiselle. Sitten kun nämä työt on tehty. Sitten kun kalenteri on tyhjempi. Sitten kun nämä projektit ovat maalissa. Sitten kun olen hoitanut kodin kuntoon. Sitten voin laiskotella ja katsoa vaikka elokuvan. Lepo pitää ansaita.
Jos lepo on aina palkinto tehdystä työstä, sitä ei saa koskaan tarpeeksi. Ihminen ylikuormittuu yhä enemmän. Elämä muuttuu projektiksi, jossa nykyhetki on arvokas lähinnä siksi, että se hyödyttää tulevaisuutta.
Jos on tottunut olemaan jatkuvasti liikkeessä, pysähtyminen tuntuu yllättävän vaikealta. Hiljaisuudessa ja tekemättömyydessä joutuu kohtaamaan ajatuksia ja tunteita, jotka kiireen keskellä on helppo sivuuttaa. Joskus tekeminen on helpompaa kuin pysähtyminen.
Tämä näkyy nykyään myös hyvinvoinnissa. Liikuntaa suoritetaan, palautumista mitataan, ihmissuhteita kehitetään ja joogasta tai meditoinnistakin tehdään suoritus. Kun hyvää tekevät asiat valjastetaan tehokkuuden palvelukseen, ne alkavat menettää alkuperäisen tarkoituksensa ja merkityksensä. Jopa toipumista voidaan suorittaa.
Keskeneräisyyttä on vaikea sietää
Suorittamisen taustalla ei ole aina kunnianhimo vaan vaikeus sietää keskeneräisyyttä. Suorittamiseen taipuvainen ihminen lepää vasta sitten, kun kaikki on valmista. Valitettavasti maailma ei tule koskaan valmiiksi.
Elämme maailmassa, jossa nopeutta arvostetaan enemmän kuin läsnäoloa. Kiire ei ole aina yksilön valinta, vaan normaalia arkea työelämässä. Oma työidentiteettikin rakentuu helposti sen mukaan, mitä saan aikaan, kuinka tehokas olen ja miten hyvin pärjään työssäni. Tavallisuus ja keskinkertainen suoritus eivät tunnu riittävän.
Työelämässä palautumisesta puhutaan liian usein yksilön vastuuna. Meitä kannustetaan huolehtimaan jaksamisestamme, mutta kuinka paljon siihen on todellisuudessa mahdollisuuksia, jos työn määrä ja jatkuvat odotukset eivät muutu? Lepäämistäkään ei pitäisi joutua suorittamaan.
Häpeä, vertailu ja yksinäisyys
Suorittamiseen liittyy myös häpeä. Suoritamme, jotta emme joutuisi kohtaamaan riittämättömyyden tunnetta, joka puolestaan synnyttää häpeää. Sosiaalisen median maailmassa meidän on helppo vertailla itseämme muihin. Jos muut näyttävät pärjäävän paremmin, voimme tuntea kateutta tai kokea, ettemme itse tee tarpeeksi. Tästä syntyy helposti loputon kierre.
Suorittamiseen liittyy toisinaan myös yksinäisyyttä. Avun pyytäminen on vaikeaa, jos on oppinut pärjäämään omillaan. Avun vastaanottaminen on vielä vaikeampaa. Reippaus ja omatoimisuus näyttävät ulospäin vahvuudelta, mutta niiden taustalla on pelko siitä, ettei kelpaa muuten.
Kuten Kujalan kirjassakin korostetaan, riittämättömyyden tunne ei ole vain yksilön ongelma. Sitä synnyttävät niin työelämän rakenteet kuin jatkuva paine tehokkuuteen ja tuottavuuteen.
Entä jos elämä ei olekaan optimointiprojekti?
Yksi kirjan tärkeimmistä viesteistä oli, ettei ajatusten tarvitse muuttua ennen kuin voimme voida paremmin. Odotamme usein, että meidän pitää ensin tuntea rauhaa, varmuutta tai motivaatiota, jotta voimme toimia toisin. Todellisuudessa muutos alkaa teoista, vaikka mieli vielä vastustelisi.
Palautuminen alkaa siitä, kun uskaltaa jättää jotain tekemättä. Kun antaa itselleen luvan levätä, vaikka tehtävälista ei ole tyhjä. Kun hyväksyy sen, ettei kaikkea tarvitse saada valmiiksi eikä jokaisesta päivästä tarvitse ottaa kaikkea irti.
Vaikka kaikkialla korostettaisiin jatkuvalla syötöllä kehittymistä, kasvamista, optimointia, itsensä ylittämistä ja menestystä, pitää uskaltaa olla tavallinen ja riittävä kaikkine epätäydellisyyksineen ja puutteineen. Olla vain oma itsensä.
Lepoa ei tarvitse ansaita. Siihen on oikeus silloinkin, kun kaikki on kesken.
Tunnistatko suorittajan sisälläsi?
***
Urasirkus julkaisee työelämään ja työnhakuun liittyvää sisältöä omilla nettisivuillaan, LinkedInissa, Facebookissa ja Instagramissa. Laita kanavat seurantaan, jos aihe kiinnostaa. Jos kaipaat henkilökohtaista sparrausta, ole ihmeessä yhteydessä tiina@urasirkus.fi, niin jutellaan voisiko yhteistyöstämme olla apua sinun tilanteeseesi.